Miksi rakastan luontoa?

Rakastaisinko sitä yhtä paljon, jos olisin asunut lapsuuteni kaupungissa? Jos kokemuksistani puuttuisivat kaikki ne tuhannet metsä- ja luontoseikkailut yksin ja perheen kanssa. Sitä mietin juuri. Voiko kaivata sellaista mistä ei tiedä? Olen kiitollinen että olen saanut mahdollisuuden lapsuudessani kiivetä puuhun, kiivetä kivelle, tunnustella niiden pintoja ja piiloutua niiden taakse. Että olen saanut istua sananjalkojen seassa ja maata sammalmättäällä hiljaa, ajan pysähtyessä  kuunnella puiden huminaa ja katsella oksien tanssia latvuksissa. Että olen saanut rämpiä kuraojissa ja etsiä sieniä syksyn lehtien seasta. Että olen saanut oppia tuntemaan jokaisen vuodenajan tuoksun ja jännittämään jyrkän kallion reunalla. Että olen saanut oppia tunnistamaan eläinten jälkiä ja jätöksiä keskellä metsää ja nähdä miten sorsat lentävät iltataivaalla. Kuunnella kurkien huutoa pellolla ja nähdä miten kettu juoksee niiden vierestä. ... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta toivottavasti omat lapseni saavat kokea myös edes osan siitä ja oppia kunnioittamaan sitä, mistä loppujen lopuksi mekin olemme lähtöisin. Luonnosta.