äitin hermo meinaa romahtaa.

Talo on kuin petolinnun perä. Aamupuurosta asti oon seisonu hellan ja tiskipöydän edessä. Koko talo on mikrohienon pölyn peitossa piipun purun jäljiltä, mutta imuroida ei voi, koska Sanni pelkää imuria. Ikkunasta puuttuu verhot, ne on kyllä jo saatu pestyä, mutta silittää ei voi, koska joko pitäisi lukkiutua yksin johonkin huoneeseen, tai sitten on kaksi marakattia roikkumassa silityslaudan ja raudan johdoissa. Sotkuisia laatikoita, joihin on paniikissa survottu tavaraa yritin käydä siivoamaan, mutta heti kun laatikon kiskoo auki on samalla laatikolla tonkimassa ja levittelemässä sen sisältöä 1-2 "apulaista". Yritän mielessäni työstää valmiiksia tekemättömiä töitä, mutten pääse kahta ajatusta pidemmälle kun koko ajan ajatus keskeytyy : kato äiti, äiti kato, puhalla äiti, äiti, sanni on edessä, pissahätä!, miä haluun kaakaoo, miä haluun leipää, en haluu leipää, haluu pananii, äiti kato, äitiii, sylkkään, sovitaanko niin, että minä olen intiaani ja sinä yrität säikytellä?sovitaanko? aku kiusaa! äääääääääää! äiti kato miä osaan pyörähtää tällee, tuleppas äiti kattomaan mitä tapahtui. anna! ANNA! sylkkää! äiti tule, äiti kato,miä haluun, auts auts äiti puhalla!

nii, että mitäs olinkaa ajattelemassa... Tänäviikonloppuna pitäs saada kahden yhdistyksen tilinpäätökset tasekirjoineen tehtyä, mutta ainakun tähän koneelle istuu  niin sanni kiljuu syliin, ja yhellä kädellä kirjoitat sitten. eikä puhettakaan että tähän vois revittäväks ottaa omia kansioita esiin. kaikki omat hommat pitää oottaa siihen että muksut nukkuu tai kattoo telkkarii, telkkaria kattoessakin saattaa joutua erotuomariksi jos toinen nojaa toiseen väärin tai on edessä. Eilenillalla yritin käydä tietokoneella tekemään töitä,kun sain muksut nukahtamaan,  mut olin niin uupunu päivästä, että minuutin sisällä nukahtelin viis kertaa istualleni. se niistä töistä sitten.  Ja koko ajan takaraivossa repii myös se, että mun on vietävä koira ulos lenkille, mistä verenpaine nousee jo ajatuksesta. Käsi puutuneena ja hermot riekaleina, ja toisaalta koko ajan pitää alitajusesti kytätä, että kauan se koira on vielä rauhallinen, vai vaatiko jo toimintaa, tuleeko se tähän kohta härnäämää huomiota, vai jaksaako oottaa vielä pari tuntia.... Ja kun päätän käydä siivoomaan näitä kasaantuneita paperipinoja paperi kerrallaan niin sillävälin kun saan kaksi paperia paikoilleen kansioon niin kaksi termiittiä on tyhjentäny eteisen ulkovaatelaatikoston sisällön lattialle, kaikki kuusi laatikkoa.

Revityt kirjat oottaa paikkaajaa, sukkalaatikko on täynnä yhdenparin sukkia, jääkaappi huutaa putsaamista, pyykit huutaa kuivausrummussa, työhuonee oottaa siivoojaa, ikkunat oottaa pesijää, kirjahyllyn sentin pölykerros oottaa pyyhkijää, lapsille pitäs päästä ostamaan kevään vaatteita, viikonlopun ruuat ja syömiset pitäs pystyä suunnittelemaan ja käydä kaupassa ostamassa, oma takin tasku on paikkaamatta ja kevätvaatteet oottaa mammalassa, kaikki työt oottaa takaraivossa, akvaarion alle pitäs ettiä uus kaappi, lastenhuone tarvii uudet verhot, kun konsta pelkäs vanhoja, keittiön pöytään itäs nitoa uusi vahakangas, pitäs tilata kerhokuvia, sannin vauvakirja pitäs ehtiä ottaa paketista ja alkaa täyttää, makkarin vaatekaapit pitäs siivota, lastenhuoneen leluista pitäs osa viedä varastoon,   jne. jne. Pieniä asioita, mutte ehkä noi on mielummin että haluis, kun pitäis.

Kohta kolmeen viikkoon en oo jutellu nenäkkäin lasten lisäksi muiden kuin Mamman ja Teemun kanssa. Kavereille en oo saanu soitettua lähinnä varmaan ton ajatuskeskeytysten takia? Oon aatellu, et pitäiskin soittaa vaikka Heidille, ja ennenkuin oon ehtiny ottaa askeltakaan puhelimen etsimiseksi niin mut on jo keskeeytetty monella äiti-alkavalla vaatimuksella ja oon unohtanu koko asian.  Sosiaalinen elämä on siis aika nolla tällähetkellä. Tänään ootin kyllä kovasti Katia kylään, mutta hälle tulikin este :( Ens viikko on täynnä tilinpäätöstöitä, joten ehkä sitte parinviikonpäästä ehtis näkemään jonku kaverin. Ja sit on vielä se mies, joka kaipaa huomiota varmaan sekin....

No jokainen on oman onnensa seppä, päätimpä nyt jakaa tämänkertaisen hermoromahduksen ennen kuin se romahtaa. Eihän loppuelämä tällästä oo ja kyllä mammakin on mua lohduttanut, että ajattele sitä kuten hänkin aikoinaan että olisi se tyhjää elämä jos niitä lapsia ei siinä olisi. Ja se koira on vaan aateltava että se siinä on. Että näillä mennään.

Kyllähän nuo muksut on elämän tärkein asia, mutta kyllä sitä tuntee ittensä niiiiiiiin riittämättömäksi. Ja oon haaveillu siitä edes yhdestä vapaapäivästä yksin kotona, jolloin sais tehä niitä kaikkia kotitöitä joita haluaa. Toki siihen että sais ne tehtyä tarvis varman viikon :) Ja siitä, että sais viimenään neljän vuoden jälkeen toisen kerran käyttää ostamaani karaoke-laitetta. Voi pojat, niitä ois kiva laulella :)  Pari kertaa Teemu on kyllä mulle sellasen onnen suonu, että on illaksi lähteny lastenkaa mummolaan. Siitä kiitos.

no, johan helpotti hetkeksi :) kiitos